Apocalyptican Max Liljan selloelektro uudisraivaa polkua koskemattomaan lumeen

Joskus valo löytyy katsomalla synkkää puolta. 

Selloa väkivahvoissa käsissään hellästi pitävä mies, virtuositeetti, päättäväisyys.  Apocalyptica -yhtyeestä tuttu säveltäjä, tuottaja ja sellisti Max Lilja on tekemässä jotain instrumentalismin skeneä sähköistävää.

Ilman Apocalypticaa koko oman sukupolveni kosketus selloon olisi varmaankin melko tunkkainen. Rajusti pöllyävä tukkameri, arvokkaan siroa kauneutta ja jyhkeyttä sisältävät jalopuiset soittimet ja kolme raavasta miestä soittamassa heviä niillä. Tämä oli miljoonia myynyt konsepti. Se paitsi loi kokonaan uuden genren, avasi vision koko klassisen musiikin uusiutumiselle ja elävälle olemassaololle tässä päivässä. Nyt Max Lilja hamuaa ennakkoluulottomasti taas vastasataneen lumen peittämään tuuheakuusiseen metsään. Hän haluaa jälleen luoda polun, jota muut voivat seurata.

Huhtikuun alussa ilmestyvää kolmatta soololevyään 10000 Miens (ransk. minun) Lilja itse kutsuu selloelektroksi.  Hän pitää levyä itselleen uuden ajan alkuna artistina.

”Kun elektronista musiikkia luodaan sellolla, saa se hyvin erityisen humaanin sävyn ja pakottaa löytämään uusia keinoja synnyttää uniikkeja soundeja.”  – Max Lilja

Sähköisyydestä, kovuuden ja herkkyyden kombinaatiosta ja Liljan estetiikan tinkimättömyydestä kertoo tämä juuri julkaistu video Reflection.

.

 

Uudistamishalusta palava levy ei kuitenkaan ole yltiöpäisen kokeellinen eikä ole täysin halunnut luopua raskaamman musiikin viitekehyksestä. Se on kokonaisuus, joka on tunnelmaltaan kuin musiikiksi muutettua nordic noiria – ”The language it speaks is plain and eschews metaphor, the settings have bleak landscapes, and the mood is dark and morally complex.”

Paitsi askeettinen ja karu pohjoismainen tunnelma, levyltä kohoaa taito instrumentin hallinnassa. Sello soi nyt humaanin ja syvän suruisasta sähköiskun lujaan ja ankaraan uskomattomalla nyanssien repertuaarilla. Herkkyyden ja voiman kontrasti on Max Liljan taiteen latautunut dynamo.

Instrumentaalimusiikissa visuaalisuus, tunne ja mieleen tulvivat tunnelmakuvat korostuvat. Teksti , eli ajatuksia rationaaliseen tiedonkäsittelyyn ohjaava elementti puuttuu, joten mieli on vapaa tunteille ja luomaan unenomaisia näkyjä, assosiaatioita ja matkoja. Kappaleiden nimet antavat alkusysäyksen – esimerkiksi riipaiseva, raskaskin kappale Clown, jonka ääretön kauneus ei ole hauskaa. Se nostaa kuvia Islannista, mustaa jäistä maata, lumenvalkeutta, yön, ulvovat sudet, ankaran pakkastaivaan. Kaikuja Björkin kulkemilta lumikentiltä. Jotain todella vanhaa ja siksi totta. Silti kokonaan sähköistä ja modernia.

Myös levyn avaava Playground sisältää tätä vastakohtaisuuksien kontrastointia, haurautta ja herkkyyttä. Lasten ilonkiljahdukset ovat joku kauan sitten kadonnut kaiku kappaleen leikkikentällä. Keinu keinuu yksinään tyhjänä ja maa on märkä ja kylmä. Lohduttomuus ja elokuvallinen tunnelma tuovat mieleen Olafur Arnaldsin melankolisen estetiikan, ahdistuneen surullisetkin sävellykset. Korpikuuset, mustat kuusenoksat, mustavalkoiset graafiset vedokset, muumien yksinäinen mörkö.

Sellon ääni jo itsessään assosioituu johonkin iättömään ja pyhyyteen kurottavaan. Se on historiallista, kaunista, täyttä ja elävää. (Game of Thronesin nähneet eli pysyvän elämänmuutoksen kokeneet eivät voi välttyä siltä, että alkutunnari alkaa soida päässä, ruskea kartta nostaa torneja, hevoset tumistaa veristä tannerta, miekat välähtelevät, pimeys valtaa tuulessa puhaltavien lumihiutaleiden metsän ja pyhien puiden henkien ammottavat suut vievät sielun perimmäisten äärelle.) Sello, se soi yksinään jossain tyhjässä kirkossa, missä pölyhiukkaset leijuvat korkeista ikkunoista hohkavan alakuloisen valon läpi. Se soi syksyssä, kun keltaiset vaahteranlehdet satavat maahan. Mutta tällä levyllä se yhtäkkiä tuhoutuu väkivaltaiseen ennenkuulumattomien rytmien ryöppyyn ja repäisee kuulijan vaikka mihin.

Tämä on kokemus, johon tahtoo palata.

 

Näyttökuva 2018-03-28 kello 23.24.56
Ankaraa, puhdasta, likaista, haurasta ja moraalisesti kompleksista. Vähän kuin ihmisenä olo.

 


Max Lilja
on suomalainen sellisti, säveltäjä ja tuottaja. Lilja opiskeli klassista selloa Sibelius-Akatemiassa Helsingissä. Hän on julkaissut kaksi soololevyä elektronista sellomusiikkia, Plays Electronica by One Cello, (2013) ja Morphosis, (2015). Max Lilja on Apocalyptican perustajajäsen ja säveltänyt musiikkia lukuisiin dokumenttielokuviin. Ennakkoluuloton, kokeilunhaluinen Lilja on työskennellyt useiden kansainvälisten artistien, muun muassa sopraano Tarja Turusen kanssa. Urallaan Lilja on esiintynyt sadoissa konserteissa yli 60 maassa.

 

Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.
Follow us: facebook & instagram

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s