Lauri Haavin Alas on uuden ajan miehekkyyden ilmentymä

Tunteiden näyttäminen on nykyään miehekästä ja kovan jäbän tunnusmerkki. Se on voimaa ja rohkeutta vaativaa, muita pelottavaa – sitä mikä ennen oli ylimielistä, tatuoitua, väkivaltaista ja uhkaavaa.
Onko susta siihen?

 

Moottoripyörä. Bootsit. Karisma. Viikset. Tuima katse.

Kukkia.

Lauri Haav, oikealta nimeltään Lauri Haavisto, on vuonna 1997 syntynyt Jyväskyläläinen rap-artisti. Hip hopin ja R&B:n välimaastossa liikkuva artisti julkaisi PME Recordsin kautta Nyt ja heti EP:n toukokuun alussa.

Alas on uusinta Lauri Haavia. Sen ote on todella mieleenpainuva.

Se sisältää laulua. Sen mielenmaisema on runollinen ja ihan hirveä. Raskas tunnelataus, aiheena rakkaus, mies altavastaajana – ja silti lopputulos on vaikuttava, rehellinen, kaunis ja ilahduttava. Yksinkertaisuuden ja vähäeleisyyden tyylikkyydestä ammentavassa kokonaisuudessa musiikki ja video tukevat toisiaan ihanasti. Melankolinen ja raskas kohtaavat keveyttä – kukkia, kylpyammeen, vettä. Miehekäs, uhkaava ja voimakas on täynnä haurasta tunnetta. Myös kappaleen sanoitus on niukka, mutta paljonpuhuva. Biiti on yksinkertainen, mutta tuntuu rikkaalta.

Miehekkyyden tunnusmerkistö on saanut uudenlaista kuvastoa ja sisältöä. Viimeaikaisuuksien nojalla voisi puhua jonkunlaisesta murroksesta mieheydessä, miehen roolissa, tai ainakin sen tulossa olemisesta. Elokuvat käsittelevät supersankarin roolia uudella tavalla, musiikissa näytetään ja uskalletaan näyttää tunteita, jopa puhua ihan suoraan asiasta. Esimerkiksi Tippa ja Satutat mua, Aarnikotkien Miesten vuorolla, JVG:n Ikuinen vappu, Kube, Paperi T, Benjamin , Gasellien Jano , Pariisin kevät ja Lukas (Jäätyy)   käsittelevät omasta positiostaan käsin tuoreesti ja konkreettisesti aihetta. Viimeisimpänä muutoksen on kirjaimellisesti esiin ottanut Chisu.

Niin paljon niiden sisällä
Kai vaatii voimaa
Sitä voimaa pidätellä
Mut nyt ne avautuu, vapautuu
Voimaa mitä piti piilos pitää

Tunteet nousee pintaan
Alkaa pinta väreilee
Ku alkaa miesten herkin sisin heräilee
Ne tanssii ja ne tuntee eikä se oo häpee
Ne tanssii ja ne itkee nii et kaikki näkee

Se on kaunista
Nyt vuoret lähtee liikkuu
Ja mä aavistan
Et tää on vasta alkuu
Chisu, Miehet tanssii

Näyttökuva 2019-10-08 kello 11.28.32.png
COBRA MULE BOOTS, Bootfactory, 280 euroa, olivat muotia ysärin lopulla. Niiden päällä kuului olla Levi´s 501 farkun lahkeet ja asussa mielellään ruutupaitapusero, helma farkkujen ja näyttäväsolkisen vyön alla. Tällaiset buutsit oli vain tosi kovilla piikki- ja kevarijätkillä. Eli kaikilla.
Näyttökuva 2019-10-08 kello 11.24.13
Kylpyamme ja kukat täydentävät miehuuden estetiikkaa ja viestivät ahtaan roolin murtumasta. Vihdoin.

Sukupuoleen liittyvien odotusten ja ahtaiden roolien murtuma on hyvä asia. Mieheyden tai naiseuden sijaan rehellisyydestä, inhimillisyydestä ja ihmisyydestä tulee olemistamme määrittävä ensisijainen asia. Omien tunteiden tunteminen ja sietäminen on humaania. Niiden piilottaminen tai tukahduttaminen on sairastuttavaa teatteria ja valhetta.

Tendenssi on näkyvillä myös maailmalla. Maskuliinista supersankarimyyttiä rusikoivassa, tai lempeästi uudelleen rakentavassa Ad Astra -elokuvassa superalfa Brad Pittin esittämä astronautti Roy McBride matkustaa syvälle avaruuteen etsiäkseen kadonneen, älykästä elämää avaruudesta etsineen isänsä ja saadakseen vastauksia koko maailmaa kohtaavaan uhkaan – isän aiheuttamiin virtapiikkeihin, jotka ovat tuhota koko universumin. Tarina muuttuu nopeasti psykologiseksi metaforaksi miehisyydestä tai ihan vaan ihmisen kokemasta läheisyyden tarpeesta, tukahduttamisesta, esittämisestä ja paosta. Ad Astra (kohti tähtiä) on ensisijaisesti tarina siitä, kuinka mies pärjää maailmassa: kaikkein paras, kovin, arvostetuin, palkituin ja pidetyin astronautti on huipulla salaisen huippuominaisuuden avulla: hänellä ei ole lainkaan tunteita eikä ketään lähellä. Syke ei nouse missään tilanteessa, kukaan ei pääse lähelle, hän on yksin ja konemainen suorittaja, kuin avaruudessa, vaikka siinä muiden lähellä – paossa omaa elämää ja läheisiä ihmisiä, tai kuten isänsä, etsimässä ”siskoja ja veljiä” (älykästä elämää avaruudessa) – vaikka ”siskot ja veljet” ovat tosiasiassa olleet koko ajan siinä. Murtuma alkaa, kun oma ajattelu ja tunteet alkavat ottaa sijaa, äärirajoilla. Lopulta Roy katsoo läpi isänsä elämäntyötä, löydettyjä värikkäitä, kauniita planeettoja, joista ei löytynyt elämää: ”Hän näki niin paljon kauneutta, mutta ei sitä mitä etsi. Hänelle tämä oli pettymys, ei mitään.” Vastaus olisi ollut niin lähellä.

Kuten elokuvassa, mieheyden tukahduttuvan syklin juuret ovat usein lapsuudessa. Itsensä ja kaiken hallinta tai ainakin pyrkimys siihen on oiretta kroonisesta häpeästä tai sen pelosta, kivusta, hylkäämisestä. Se aiheuttaa monenlaista vaikeutta ihmissuhteissa, vaikka tuntisi paljon ihan oikeaa rakkautta. Hallinnan tarve on usein vastakkainen läheisyyden tarpeen kanssa ja paradoksaalisesti aiheuttaa eroja ja hylkäämistä. Lauri Haavin Alas näyttää, miten jälki voi olla todella repivää.

Asiaa on pohdittu myös riippuvuuden näkökulmasta, esimerkiksi Aikuiset lapset kirjassa. ”Häpeässä kasvaneina lapsina olemme kamppailleet kovasti sekä sisäisestä, että ulkoisesta kontrollista. Lopulta tulimme riippuvaisiksi omasta itsestämme. Kuitenkin vain irtipäästäminen osasta kontrollia voi mahdollistaa toipumisen. Ja kun päästämme irti osasta kontrollia, olemme aloittaneet hengellisen prosessin. Ensimmäinen askel inhimillisyytemme hyväksymisessä on oppia erottamaan, mitä voimme hallita ja mitä emme. Emme ole jumalia, emmekä kaikkivoipia, olemme vain ihmisiä ja meidän voimamme on ehdottomasti rajallista. Toipuminen on luovuttamista. Luovumme kuvitelmasta, että meillä tulee olla kaikki vastaukset ja että meidän pitää olla vastuussa, jotta voimme kätkeä häpeämme. Tulemme halukkaiksi antautumaan tulemalla tietoiseksi siitä, mitä todella pystymme hallitsemaan, ja kohtaamalla vanhat pelkomme siitä, kun emme hallitse tilannetta.” Aikuiset lapset, 2011. Hallinnan tai pakojen varsinaisena tavoitteena on aina vapaus, mutta paradoksaalisti sen saa vain niistä luopumalla.

Työnnä mut alas
En pysty hengittää
Nosta mut takas
Jos mä viel selviin täst nii
Ku oon kuollu täällä sun kaa jo kahtee kertaa
Nii ei kolmas tätä pahemmaksi tee
Työnnä mut alas
Työnnä mut alas
Työnnä mut
Työnnä mut alas
Työnnä mut
Lauri Haav, Alas

Alas on väkivaltaisen oloinen on-off -suhteen kuvaus, jossa nainen on osapuoli, joka vetää lähelle ja työntää sitten pois. Sanoitukset vihjaavat epäterveen suhteen koukuttavuudesta. Satuttamisten ja hylkäämisten kierre vääristää suhteen ja tuo siihen halveksuntaa ja pelkoa, palvomista ja ikävää, tunnetta, ettei kelpaa ja pitää pelätä, inhoa, mustasukkaisuutta, surua, kaipausta, turvattomuutta, yrittämistä, jumalointia ja vihaa, kuluttavaa uupumusta ja turtumusta, arvottomuutta, teeskentelyä ja epärehellisyyttä. Sairaalloisiin ja lepattaviin mittasuhteisiin yltyvä romanttinen ja tuskallinen väreilee kuin vesi ammeen pinnalla silloinkin, kun kaiken pitäisi olla päällisin puolin hyvin. Kauniin ja tuoksuvan, rentouttavan, hyväilevän ja ihanan pinnan alla vaanii kuolema, kädet, jotka painavat pinnan alle niin, ettei voi enää hengittää. Kappaleen tunnelma on tosi, jopa ahdistava. Erityisen vahvan siitä tekee voimaa ja karismaa tihkuva kertoja – mies – jonka häiriintyneesti nykivä ja lepattava katse on täynnä tunnetta.

Mä teen kaiken sun takii (kaiken sun takii)
Ja must tuntuu et tää
Ei kovin kauaa kestä
Jee mitä mä oletin ees
Ku kelasi et oisit muuttunu toiseks naiseks
Ees muuttunu toisenlaiseks
Sä oot se sama, edellee paha
Edellee sama ku viimeks jee
Mä vihaan sun vanhoja piirteit nii paljo
Lauri Haav, Alas

Addiktoivaan kuvioon olennaisena liittyvä unohdus ja aina uusi usko toiseen ovat satumaisia, kuin kasvojen eteen vedetty harso, lapsenomainen luottamus siitä, ettei näin enää käy. ”Olemme riippuvaisia persoonallisuuksia, jotka kammoavat hylkäämistä, ja teemme mitä tahansa jatkaaksemme suhdetta, ettei meidän tarvitsisi kokea tuskallisia hylkäämisen tunteita, joita saimme lapsena eläessämme ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan olleet emotionaalisesti läsnä meitä varten.”  kirjoittaa Tony A. Aikuiset lapset kirjassa vuonna 1978. Kuviosta irrottautuminen vaatii isoa kohtaamista – totuuden, oman itsensä ja varsinkin hallitsemattoman kanssa. Ja silloin se, mikä tuntui olevan niin korkealla, ei enää olekaan. Vaan ihan lähellä. Tässä.

Niin kuin makea omena korkeimmassa
oksassa
jonka poimijat unohtivat
Eivät unohtaneet:
se oli vain liian
korkealla
Sapfo: Iltatähti, häälaulu. Suom. Pentti Saarikoski. Otava. 1969.

 

Suomen musiikkiblogi. Asiaa musiikista ja ihan mistä tahansa.

1 Comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s