Korallia, korallia ovat helmeni minun

Hän ajatteli hetken lukevansa Pablo Nerudan runoja. Kannessa oli musta ja sininen läiskä, paperi kellastunutta, se oli tullut juuri esiin hänen purkaessaan viimeisiä muuttolaatikoita ja täytti hänet onnella. Ei runojen takia, vaan siksi mitä tuo pieni, ohut kirjanen edusti, turvapaikkaa, hyväksyntää ja rakkautta, sinua. Vaaleanpunaisia kirsikankukkia, tomuisia leffateatterin penkkejä, tummia säihkyviä asioita, helmikaulanauhoja ja salmiakkiruutuja, minkkipuuhkaa, pillerihatturasiaa, kavioita Tsehovin näytelmästä, puron lailla vuotavia kuviteltuja näkyjä, jotenkin sun kasvot ja se lempeä hymy siinä ja ne asiat tulvii etualalla siellä oli myös kangaskassi, missä luki ”lukutaito on hieno asia” ja toinen, tummansininen, missä oli opettajien ammattiliiton logo. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä nämä esineet olivat tulleet pahvilaatikoihin, siinä oli jotain lähes pelottavaa, liittyviä asioita tulvi esiin laatikoista, joissa oleville asioille ei tavallaan ollut mitään tarvetta, ja siksi ne olivat jääneet kolmeksi viikoksi seinän viereen ja purkamatta.

Tänään hän teki sen ja esiin tuli Pablo Neruda, OAJ:n kangaskassit sekä tavattoman paksu kasa postikortteja, muistoja taidenäyttelyistä ja kirjamessuilta, palasia identiteetistä, tavallaan tarpeettomia, joita ilman oli nukkunut kuin kalliolle ilman suojaa jäänyt alaston kuutti, kauhun ja pimeyden vallassa, siis valvonut jos rehellisiä ollaan, laskenut sydämen sykkeitä oliko niissä jotain outoa oli, selvästi eteisvärinä, rytmihäiriöitä kaiken mentyä, ja hän avasi oven, hänen korallinsa tuli vastaan.

Heti siinä ulko-oven takana saatana ja hississä oli jollain koko tää korallin idea siinä, hän oli tehnyt siitä massiivisen veistoksen ja ahtanut hissiin matkalla kellariin, jossa sijaitsi Valtion Kaikkien Establishmenttien Suuri Palkintolautakunta punainen matto ja leimasin valmiina, ja hän ryntäsi repimään hissin ovea ja kirkumaan hysteerisenä että ei saatana hei se oli minun idea ja mies (tietenkin mies) nauroi julmaa ylimielistä hieman kuivaa naurua, katsoi halveksuvasti silmien välistä, sitten hymyili kuin hiukan pahoillaan, suoristi hattunsa lieriä ja painoi armotta hissin nappia ja siitä vaan menemään kohti kellaria, ei armoa.

Todellisuudessa hän ei tietenkään tehnyt niin, vaan seisoi siinä täysin tyrmistyneenä katsomassa hissitouhua sanomatta yhtään mitään, koska oli sivistynyt ja käyttäytyvä ihminen ja tyytyi säälimään miestä.

Hän jatkoi ulos ja kadulle kohti bulevardia, ja pulut pyrähtelivät lentoon rakennusten katoilta, oli kuitenkin talvi ja raitiovaunun kiskot kiiltelivät pehmeässä lumessa jotenkin irstaina. Ja taas tuli kopio vastaan, heti seuraavalla naisella oli kasvoillaan instagram -filtteri, joka esitti valkoista anime -maskia, hän pysähtyi ja sanoi tulleensa levittämään rakkautta ja armoa. Näin kävi kahdeksan kertaa, eikä hän ollut edes torilla, pulut, kiskot, huivipäiset naiset ja rakkauden sanoma.

Hän katsoi Pablo Nerudan kantta ja tunsi pientä tympeyttä. Siitä (nimestä) tuli mieleen Espanja, Salvador Dali, neonsininen valo altaassa, kuristaja, nahkahanskat, eroosion halkomat, verisuonet, Frida Kahlo ja jotain härkätaisteluareenoita. Paljon elämää josta hän ei tiennyt mitään. Ehkä myös se punaviini Budapestissä, mistä roikkui pieni musta muovihärkä, eikä hän nähnyt siinä enää mitään miellyttävää, eikä aikonut lukea sitä.

Huomattavaa kuitenkin asettelu yöpöydälle, jos joku vaikka sattuisi tulemaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s