Sillä aikaa kun taiteilija on jossain ihme puskassa lojumassa – Sami Havian While pohtii moraalia ja taiteen merkitystä

”Huusi vastaan taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka. Jos menikin muilta usko, minun viel ei mennyt ole, jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä”, Eino Leino kirjoitti aikoinaan.

Sami Havia: While. Galleria Halmetoja 28.5.-20.6.2021

Magnus Enckellin maalauksessa Tuonelan virralla luuttuineen esiintynyt herkkä nuorukainen on Havian työssä pahasti päässyt vajoamaan pinnan alle, samalla kun keltaisella tupsulla varustettu lehtisalaatti/grilliannoksen suolakurkkukaktus kavereineen tarkkailee, että homma etenee kuten kuuluukin. Jostain on työntynyt kuvaan myös jalkapallomaalin ylärima, joka on väännetty ja piirretty väärin silleen kun koulussa ei saa piirtää lintua. Nuorukaista ehkä myös hellästi suojellaan, eikä yritetä hukuttaa.
Sami Havia: Kylpijä. (2021)

Yhdistetty pensas, lehtisalaatti, kaktus ja suolakurkku, millä on keltainen tupsu nenänä, kuin villabaskerissa, seikkailee Sami Havian teoksesta toiseen hyvin sovinnaisessa brittiläisessä Paddington -tunnelmassa, ikään kuin sekä moralisoimassa tapahtumia että paheen lähteenä. Mutta pensaalla ja sen kanssa esiintyvillä ihmishahmoilla meinaa koko ajan lähteä homma lapasesta. Erilaisten agenttien ja tarkkailijoiden alaisena pensaamme osallistuukin tässä teosten muodostamassa, sisäisen troopiston kehittäneessä runokokoelmassa lähes säädyttömyyksiin. Se ottaa yhä uusia muotoja, säntillisestä ja hyvin leikatusta pensasläiskästä hervottomaksi kasvaneeksi vihreäksi kasaksi, kovasti ihmisaivoja, muratteja tai juuria muistuttavassa hahmossa. Teoksessa To Fit In pensasta kiertävä rima tai raami lävistää sen ja on kuin jalkapallomaali, täynnä tuota vihreää höttöä ja täysin hallitsematonta villintymistä, pursuten rimojen yli. Ja paksussa homeessakin on ne rimat.

No, jalkapallomaalin rimat puolestaan lähtevät seikkailemaan muihin teoksiin yrittäen puolestaan epätoivoisesti hallita tapahtumia päätyen kuitenkin mitä vääntyneimpiin ja rivoihinkin muotoihin. Tupsu saa samanlaisia kohtauksia ottaen säntillisen ilmapallon graafisen ja nuhteettoman muodon tai räjähtäen täysin kyseenalaiseen värähtelyyn. Teoksia katsoessa vaivaa itsepintainen tunne, että on sattunut tilanteeseen, jossa tapahtuu jotain yksityistä ja sellaista, jota ei tulisi nähdä. Vähän kuin riuhtaisisi jonkun sovituskopin verhon auki ja siellä onkin joku vaihtamassa vaatteita.

Itse taiteilija seisoo keskellä galleriaa siistin oloisten sukulaisten keskellä ja tilittää taiteilijan huonosta omastatunnosta ammatinvalinnan suhteen. ”Pitäisi tulla teosten myynneillä toimeen”.

”Sami Havian teoksissa abstraktin ja esittävän suhde on nyrjähtänyt absurdin puolelle. Orgaaninen muotokieli kätkee sisäänsä monenlaisia viittauksia”, kertoo Galleria Halmetojan esittelyteksti. ”Teoksissa havaittujen ihmishahmojen esitystapa lähentelee naivismia ja istuu hienosti keskelle Havian abstraktia ja surrealistista kuvallista ilmaisua. Hahmot korostavat leikkimielisyyttä, ne ovat todellisuuspakoisia arjesta vetäytyviä elämän ohikulkijoita” (!), teksti kertoo.

Sallittu ja ei-sallittu, nuhteeton ja raju, luova, villi ja atavistinen, lapsen leikkimielisen vapaa ja järkevä ja aikuisen virallinen (taide) käyvät kamppailua teoksesta toiseen. Pensas muuttuu jätskitötteröksi ja suutelee koirankielistä pensasta uimarannalla, aivot juuristoa tai pensasta muistuttavana hehkuvana söhrönä taas, ja pensas myös häärii pinnan alle painuvan nuorukaisen luona tasku pullollaan lisää tupsuja. Jopa kuninkaallinen brittitunnelma jatkuu työssä Illan suussa, missä Paddington -Elisabeth on puuhaamassa jotain meille arvoitukseksi jäävää syvällä puussa ja itse lainkaan huomaamatta ympäristön tapahtumia. Taustalla pilkottaa oranssi kulma”pallo”, laskeva aurinko ehkä, piirrettynä tavalla jota ei missään nimessä sallita. Eihän aurinko siis ole mikään nurkasta pilkottava kolmio. Vai näetkö taivaalla sellaisen?

Aurinko on piirretty niin väärin, että rouva on työntänyt päänsä pensaaseen täsmällisessä ja muoto-opillisesti nuhteettomassa työssä, jossa puutarhasta on huolehdittu hyvin.
Sami Havia: Illan suussa (2021)
Kaiken vihreän (pahan) alku ja juuri, alkumöntti, mustan aukon sisältävä kadotus, itse elämä, villeys on yksi Havian pensaiden muodoista. Raamit näyttävät homeiselta jalkapallomaalilta. Sama putki työntyy esiin toisessa sienimäisessä työssä, missä ”pensas” (alter ego) saa jälleen uuden (paheksuttavan) muodon – ei olla mahduttu jalkapallonuorukaiseenkaan!
Sami Havia: To Fit In (2021)
Lahjetyyppi. Siellä maataan täysin perverssisti keskellä päivää puvunhousuissa suorastaan toisiinsa tunkeutuvien pensaiden ja sienimaaston sisällä! Keltanen täplä on saanut jonkun kohtauksen ja lähes räjähtänyt! Tilanne riistäytyy käsistä
Sami Havia: While (2021)
Mutta ei kuitenkaan! Maltillisen, hillityn ja kärsivällisen puuväritystyön, (kontrolli 100 prosenttia), Tarkkailija/salapoliisi/agentti näkee kaiken ja kyttää oranssin muurin takaa pöpelikön touhuja! Vertigon ja taas jonkun sarjakuvan tunnelma huokuu työstä.
Sami Havia: Observer (2021)
No, se (tilanne) riistäytyy käsistä silti. Keltainen tupsu onkin lautasantenni/hattara/puuvillakasvi, joka on ryhtynyt törkeään heloitteluun ja heilimointiin kaikenmaailman putkenpätkien ja kärsiksi muuttuneiden pensaiden ottaessa vallan yli vesistöin, puutarhasaksein ja jakkupukuisen rouvan sukkanauhojen
Sami Havia: Versot (2021)

Töiden kompleksista ja raastavaa suhdetta ”todellisuuspakoa”, leikkiä, luovaa hurmosta, värien ja tarinoiden lumousta, omaa taiteilijaidentiteettiä, ahtaita rooleja ja normeja, taidetta ja taiteen merkityksiä kohtaan toisintaa myös tekniikoiden ja kuvaamisen tapojen valinta. Töiden absurdi ja surrealistinen limittyy kubismin ja ekspressionismin tunnelmiin värimaailmaa myöten, ja niissä hallittu, rajattu ja säntillinen kohtaa sävähdyttävästi pop-kulttuurin ja jopa romanttisen symbolismin vivahteita. Taitava kerroksellisuus on onnistunut hilaamaan mukaan myös oudolla tapaa koko lapsuuden – oranssia aitaa katsoessa alkaa etusormea jomottaa kuten ketä tahansa, joka on lapsena yrittänyt värittää värityskirjaa siten ”ettei mene yli” eikä jää valkoista. Ehkä esillä onkin autofiktio ja elämäntarina?

Sekavalta kuulostavan kokonaisuuden lävistää toiston ja harkinnan näkymätön kultainen lanka – täplien, pensaiden ja muotojen toisto ja jatkumo saavat näyttelyn ikään kuin hengittämään sisään ja ulos, niin että siitä tulee oma elävä organisminsa. No, sanoin sen jo – kuin oikein hyvä runokokoelma. ”Vaikka sattuma näyttäisi olevan teosten aihe, mikään ei ole sattumaa”, myös esittelytekstissä kerrotaan arvoituksellisesti.

Teksti ei kuitenkaan sinänsä yhtään kerro muuten, mitä nämä teokset oikein tarkoittavat. Tarkoittaako se, ettei tänne nyt kannata tulla, jos ei ”ymmärrä mitään taiteesta?”, kuten Laura Friman kirjoittaa ansiokkaan asenteita pöllyyttävästi ja herättävästi Ylen kulttuuricocktailissa: En voi sietää taidetta josta en ymmärrä mitään. ”Taidetta ei tarvitse ymmärtää” lohtulause jää siinä toiseksi tutun kuraattorin rehelliselle lausunnolle ”Nykytaide on kuvallinen kieli, joka täytyy opetella.” Frimanin teksti päättyy rakkaudellisesti ja tulikivenkatkuiseen vaatimukseen lapsillemme annettavan taiteen perusopetuksen ja kuvan lukutaidon lisäämisestä.

Onko täynnä velvotteita ja suoritteita oleva elämä tukahdutettujen viettien kirjoma? Mätäneekö elostelijan ja taiteilijan sielu? Tarvitaanko todellisuuspakoa ja voisiko taiteella olla muitakin funktioita? Mikä on taiteen arvo, taiteen ymmärtämisen arvo ja millä tavoin taiteilijan tulisi tulla toimeen? Miten suhtautua lapsessa villinä ja tiedostamattomana rehottavaan mielikuvitukseen, leikkiin ja tunteiden ilmaisuun? Mikä on hyvä itsesäätelyn määrä? Havian teoksissa on pohdittu universaaleja, syviä, ajankohtaisia ja ajattomia kysymyksiä ja tuotu ne esiin persoonallisesti.

Taiteessa kiinnostavaa onkin, millaisia ajatuksia ja tunteita se subjektiivisesti kokijassa synnyttää ja luo. Siksikin kuvakielitaidosta ja kuvan ja taiteen lukutaidon tasosta voisi erityisesti olla kiinnostunut.

Tai ehkä vapaudesta?

Taide operoi kokonaisvaltaisesti ja paljon sanattoman ja tiedostamattoman alueella – ja kuten edesmennyt, ikimuistettava filosofi Jaakko Hintikka aikoinaan sanoi, taiteen tehtävä ei ole antaa vastauksia eikä ratkaisuja, vaan kysyä uusia kysymyksiä. Sellaisena se on kiinteästi myös yhteiskunnallisen vaikuttamisen muoto, uuden filosofian, ratkaisujen, muovaamisen, tunteiden käsittelyn muoto. Inspiroija, innoittaja, elämänhalun lähde. Sotatannerkin, hylkyineen ja hylsyineen.

Siksi se on tärkeää. Jopa verorahoilla.

Totuus. ”Totuus piilee unissamme, mielikuvituksessamme”, sanoi Eugene Ionesco.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s