Hannu Väisänen: Schillmarkin unessa variaatioiden hyrrä pyörii leikkisästi uuden vallankumouksen ja disruption kynnyksellä

Ateneum, Fokus-sali: Hannu Väisänen ja Schillmark-variaatiot 18.5.–8.8.2021

Hannu Väisänen: Schillmarkin uni. Galerie Forsblom, 14.5.-6.6.2021


Mansikkatyttö (ruots. Smultronflickan) on taiteilija Nils Schillmarkin (1745–1804) vuonna 1782 maalaama öljyvärimaalaus, 92 × 70 cm. Maalauksen mallina on ollut aatelistyttö Ulrika Charlotta Armfelt (1771–1835). Armfelt on kuvassa vielä lapsi. Äitinsä itsemurhan lisäksi Ulrika Armfelt tuli myöhemmin elämässään kokemaan avioeron miehensä rakastuessa sisäkköön ja pitkän, uuvuttavan taiston lopuksi menetti myös poikansa entiselle miehelleen. Jäätyään yksin hän on ”poistunut kuvioista”, eikä myöhempää kohtaloa tunneta.

Mansikkatytön epäsäätyinen avioero, sisäkön syrjäyttämäksi tuleminen ja Schillmarkin valitsema moralistinen, ajan muodin mukainen tapa kuvata aatelinen rahvaan asussa heijastaa monin tavoin ajan murroksia ennen ja jälkeen Ranskan vallankumouksen. Ylellinen, hovista alaspäin armollisesti satanut talous- ja yhteiskuntajärjestelmä murtui. Naisen kohtalo oli kuitenkin Suomessakin vielä pitkään ja ehkä pian taas sidottu avioliittoon, äitiyteen ja niiden onnistumiseen.

Jean-Baptiste Siméon Chardin (1699-1779): L’enfant au toton, hyrrällä leikkivä poika edustaa rokokoon tapaa kuvata intiimejä näkymiä porvarisarjesta pehmeässä valonhämyssä.

Myös taide koki disruption ja vallankumouksen; 1700 -luvulla syntyivät taidegalleriat ja -museot ja kuvataidetta tilattiin muualtakin kuin kirkon ja hovin suunnalta. Taidekritiikki kehittyi. Pariisin Louvre avautui yleisölle vallankumouksen jälkeen vuonna 1793. Taiteen ohjelmaa ei enää sanelleet kirkon opit tai hovien propagandastiset strategiat, vaan etualalle nousivat taidetta ostavan yhteiskuntaluokan mieltymykset. Voltaire nosti esille käsitteen ”hyvä maku”, joka antoi maallikollekin mahdollisuuden päättää mistä pitää.

Ennen vallankumousta arkinen, moraalinen ja ei-eroottinen, gloriasta riisuva työntyi taiteeseen. Pikkuporvarillisen sentimentaalisesti saatettiin kuvata jopa ”alempia luokkia”. Köyhää kansaa oli kyllä kuvattu jo pittoreskina lisänä maalauksissa, mutta moralistisen suuntauksen kohottaessa päätään mukaan tuli myös ripaus aitoa sosiaalista myötätuntoa, joka ennakoi vuosisadan lopun mullistuksia. Siksi aatelisen pukeutuminen muotokuvaa varten Mansikkatytön tavoin oli muotia ja Schillmark, Suomen ensimmäisiä ammattitaiteilijoita ja konterfeijar, joka elätti itsensä muotokuvillaan, täysin kartalla.

Vuonna 2021 palkittu, Etelä-Ranskan maaseudulla asuva kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisänen seisoo beigessä, silkkilangoin kirjaillussa kimonohenkisessä, erittäin tyylikkäässä asussa toinen käsi sidottuna Galleria Forsblomin salissa, ja kertoo ensikohtaamisestaan Mansikkatytön ja olemuksellisuuden kanssa. Variaatiot levittäyvät ympärille niin monessa tasossa, että katsojaa huimaa.

Taiteen demokratia on alustat, julkaisun ja tiedonkulun vapauttaneen internetin myötä jälleen uuden murroksen ja syventymisen äärellä. Nyt kuka tahansa voi paitsi ostaa ja olla jotain mieltä taiteesta, myös olla taiteilija. Alakulttuuri, maallikkous ja DIY tunkevat taiteen hierakioiden, leimasimien ja instituutioden alueelle, ja ammattilaisuuden käsite muuttuu. Kuva on yhä enemmän digitaalista, sen käsittely helppoa kenelle tahansa. Kuva on kaikkialla. Taide työntyy koteihin ja puhelinten näyttöihin, viihde ja alakulttuurit, kuten rap ja hiphop syleilevät kuvataidetta ja kaupallista, ja toisinpäin. Helsinkiläisessä arvostetussa taidegalleriassa kuvataan skeittaamista ja musavideoita. Taide on muotia. Taiteen tekeminen on muotia. Taiteen omistaminen on muotia. Muoti on taidetta. Muotia on myös kopiointi- ja aitouspuhe, kopiointi, varastaminen ja sarjatuotanto. Tekijänoikeuslaki suojaa tarkan sitaatin ja muodon, mutta ei ideaa. Mistäköhän se johtuu?

Rahvaan vaatteisiin puetun mansikkatytön katseen tumma syvyys ja ystävällinen, kutsuva hymy ei hyydy.

Schillmark, 1782: Mansikkatyttö

Hannu Väisänen kuvaa väkevästi kohtaamistaan Mansikkatytön kanssa. Siitä kertova proosateksti on osa Ateneumin näyttelyä, missä myös Schillmarkin mansikkatyttö on esillä. Hän kuvaa oivaltamisen, samaistumisen, tunnistamisen ja yhteyden vahvaa kokemusta. Oulusta Helsinkiin tanhuamaan matkannut poika on kuullut puhuttavan kutsumuksesta vain uskonnollisessa mielessä. Ulrikaa katsoessaan hän ymmärtää, mikä hän on.

Ulrika toistuu ja varioituu Väisäsen töissä kuten hovillis-jumalallisylellisten Bachin, Mozartin tai Beethovenin variaatioissa – aina tunnistettavana, aina eri kulmasta. Hän peittyy vihreiden ja mustien työläismuurahaisten kirjoman mustan morsius-, vai hautajaishunnun taakse muotokuvien toistuessa ja Väisäsen pohtiessa kuvapintaa, kopioinnin, alkuperäisyyden, matkimisen ja jäljittelyn teemoja, siis mimesistä. Schillmark oli kuulema tunnetun huono piirtämään kättä, ja huonosti piirrettyä kättä on äärettömän vaikea kopioida. Silloin käy näin, Väisänen naurahtaa ja viittaa omaan, sidottuun käteensä.

Armfelt peittyy myös omistuksesta muistuttaviin polttorenkaisiin ja polttojälkiin, ja muidenkin töiden pintaa säännöllisesti rikkovat mustien palamien rivistöt. Väisänen selittää pohtineensa, missä kuvapinta (tai todellisuus) sijaitsee. Jos teokseen on maalattu esimerkiksi kolmiulotteisuutta ja illuusiota luova varjo, palaneet jäljet palauttavat sen realistiseksi. ”Viisitoista minuuttia auringossa suurennuslasin kanssa”, kertoo Väisänen. ”Sitten märkä rätti toki päälle, ettei pala kokonaan.” Näin arjistuu jumalallisen inspiraation tuote ja portti tuonpuoleiseen öljyväreillä ihmisen maalaamaksi kuvaksi, jota pyyhitään tiskirätillä.

Hannu Väisäsen teoksissa ja puheessa ylevä ja arkinen, käytännöllinen ja ideoiden maailmassa oleva, ala- ja yläkulttuuri, jokaista koskettava ruumiillisuus ja ihmisyys ja äärettömän hienostunut ovat saavuttaneet häkellyttävän dialogisen tason, harmonian. Sillä välin kun muut vasta diagnosoivat mitä täällä tapahtuu ja kulttuurikeskustelu alkaa tunnustella tilannetta, Väisänen on jo perillä.

Hän palauttaa myös puheessaan töitä ja työtään arjen tasolle. Idea muurahaisten käyttöön (ne toistuvat perunaleimasimella painetun näköisenä työstä toiseen, luoden rytmikästä polkua sinulle ajatuksen luo), on kuulema tullut siitä, että hän on tulostanut mansikkatytön kuvan, asettanut sen ilta-auringossa ikkunalaudalle ja sitten huomannut sen täyttyneen muurahaisista. Rakastettu aatelistyttö, täysin oman asemansa ja sukupuolensa vanki, on tilanteessa, missä kusiaiset tallaavat naamalle ja luovat ”kiinnostavaa pintaa ja struktuuria”, sijaitsemisen tasoja ja varjoja kuvapinnalle. ”No, nehän ovat sympaattisia eläimiä, fiksuja, ahkeria,” Väisänen sanoo ja kääntyy hetkeksi selin, että takin selkämykseen kirjottu kirkkaansininen muurahainen hehkuu. ”Ranskassa silloin sotien aikaan sanottiin, että jos haluat oppia tuntemaan vihollisesi, tarkkaile muurahaisia”.

Hannu Väisänen: Aikalaisia, muurahaiset (2020)
Hannu Väisänen: Rahvaan puku (2020). Länsimaissa ajatus taiteesta jäljittelynä esiintyy ensimmäisen kerran Platonin (n. 427-347 eKr.) filosofiassa. Platonin mukaan runouden luomukset heijastavat ja jäljittelevät aistimaailman katoavaisia ilmiöitä, jotka puolestaan ovat epätäydellisiä kopioita ideamaailman saavuttamattomissa olevista ideoista. Taide on siis jo jäljittelyn jäljittelyä, eikä siksi kovin tärkeää.
Hannu Väisänen: Kolme huivipäistä (2020) Kubistinen, monifasettinen teos on myös syntynyt ”vahingossa” ja siinä tutkitaan itsensä kopiointia ja sen vaikeutta. Platonin oppilas Aristoteles ottaa runousopissa sanan mimesis toiseen käyttöön. Hänelle taideteos on oma maailmansa, joka on tehty taiteen keinoin siten, ettei se kopioi todellisuutta, vaan luo jotain sellaista, mitä ei ole ollut aiemmin olemassa. Taideteos rinnastuu elävään organismiin, jossa kaikki on kohdallaan järjestyksessä. Aristoteleen mimesiskäsitys oli suosittu etenkin 1700 -luvulla.

Käytännöllistä oli myös Schillmarkin työ. Viaporin linnaan alunperin tullut taiteilija teki potrettien, jotka olivat silloin sosiaalisen statuksen symboli, lisäksi sisutukseen liittyviä koristeita. Trymoo oli tuplaovien ja -ikkunoiden väliin jäävä seinä, jolle alettiin 1700 -luvulla sijoittaa peili. Toinen Ateneumissa esillä oleva Schillmarkin työ on Malja-asetelma.

Teoksessa on Itä-intian kauppakomppanian suomeen myymä malja, joka kuulema on yhä oikeastikin kansallismuseossa. Se edustaa rokokoon ja kolonialismin ajan chinoisrietä, itämaavillitystä. Taas käytäntö ja ylevä kohtaavat, ja luovat virheettömän harmonian. Posliiniastia on mustien kukkien kirjoma, merkki yläluokkaisuudesta. Ja se on myös käyttöesine, siis astia ruokapöydässä. Kansainvälisyys oli tuolloin hienoista hienointa. Kopioinnin, alkuperän ja jäljittelyn teema on taas läsnä.

Nils Schillmark: Malja-asetelma.
Hannu Väisänen. Taustalla versio malja-asetelmasta, Kaksitoistareikäinen asetelma, suurennuslasilla poltetut reiät (2020)

Alkuperäinen työ alkaa yhä selvemmin olla kuin dna, resepti, idea, muoto tai syvemmin ohje, josta luodaan suureksi osaksi sattuman ja tiedostamattoman kautta toinen kuvapinta ja uusi merkitys. Ja niin toimii myös ihmisen historia, tai taiteen. Itsensä kopioiminenkin on kuin korillinen mansikoita – mahdoton on tehdä kahta täysin samanlaista. Mikä on silloin yksilöllisyyden, persoonan asema luomakunnassa? Yksittäisen taiteilijan taiteen historian ketjussa? Tai ihmisen ylipäänsä?

No, harmonia. Kudoksellisuus. Rakkaus.

Hannu Väisänen: Viisitoistareikäinen maalaus (2021). Siinä on polttava katse kyllä kukolla. Ja suurennuslasilla tehtyjä luodinreikiä!

Häiriö on työntynyt arkeen ja taiteilija Hannu Väisäsen pihalle asti, suoraan ateljeen ikkunan alle myös täysin konkreettisesti. Hän asuu Ranskan maaseudulla kunnostamassaan pappilassa ja on asunutkin täysin tyytyväisenä. Nyt naapuri on kuitenkin saanut päähänsä ottaa kanoja ja kukkoja. Kukot tepastelevat missä haluavat ja pitävät, perkele, aivan hirveää ääntä. Taiteilija kuvaa kuinka yritti ensin laittaa kuulokkeet korviin ja hieman maalata mansikkatyttöä ja Bachin variaatiot täysille, mutta ei. ”Saatana,” Väisänen sanoo.

Näin ollen komea, tuima musta kukko on päätynyt maalauksen. ”Se ei liity Schillmarkiin mitenkään”, taiteilija väittää. ”Jos joku asia tulee näin, se pitää vaan ottaa”, hän sanoo viisaasti.

Naapurikin oli kuullut että kukkoa maalataan, ja päättänyt ottaa lisää kukkoja. Nyt siellä tepastelee joku kiinalainen silkkikukko. Munia tuodaan nyt lepytykseksi siinä määrin, ettei niitä ehdi syömään.

Kukosta siirrytään Kristallen den finan kautta suoraan sujuvasti trymeeseen, joka ”esittää Jyrängönkoskea” ja tutkii jälleen kopioinnin ja muurahaisten teemaa.

Hannu Väisänen: Schillmarkin uni (2021)
Kiinalaiset Shan shui -maalaukset esittävät vuorta ja jokea.
Fu Baoshi, 1945: Viewing A Waterfall From a Mountain Ridge

Shan shui on kiinalainen, vuori ja joki -aihetta varioiva kuvan muoto, jonka juuret ulottuvat dynastioiden aikaan 500 -luvulle. Vuoret ovat pyhiä alueita, kuolemattomien asuinsijoja ja lähellä taivasta. Filosofinen, hengellinen ja mystinen luontoon liittyvä taolaisuus ja sen symbolit ovat vahvasti läsnä. Töillä oli värien, muodon, tasapainon ja asettelun suhteen tiukat vaatimukset. Niissä kuului olla kolme elementtiä: polku, kynnys ja sydän. Polun tulee jäljitellä luonto ja olla orgaaninen, mielellään virrata, olla mutkikas ja kerroksellinen.

Polun tulee johdattaa kynnykselle, joka on olemassa juhlistaakseen sinua ja toivottaakseen sinut tervetulleeksi. Kynnys voi olla vuori tai sen varjo, mutta sen on tärkeää olla selkeärajainen.

Sydän on teoksen ydin, se mihin kaikki elementit johtavat, ja joka määrittelee teoksen merkityksen. ”Shan shui -maalaus ei ole avoin ikkuna katsojan silmälle, vaan objekti katsojan mielelle. Se on filosofinen ajoneuvo.”, on Ch’eng Shi sanonut.

Syvästi kotimaataan rakastanut kiinalainen kuvataiteilija Fu Baoshi (1904-1965) oli taiteen yliopisto-opettaja, taidekoulun johtaja ja taiteilijaliiton puheenjohtaja. Hän kehitti pilkkujen ja musteen käytöstä omaperäisen tekniikan, jolla raikkaasti varioi useita vanhan tradition muotoja. Teoksissa hän onnistui integroimaan traditiot, runollisen tunnelman ja maalaustekniikat.

Hannu Väisäsen skandinaavisen minimalistissa, moderneissa ja kauniissa töissä käy samoin. Niissä on koko Suomi, Viaporista ja ammattitaiteilijuuden alusta lähtien, tuohi, koivumetsät, Topeliuksen sadut, Marimekon mansikkakuosi, Artek ja puu -design, kesä, valo hirsissä, valon leikki veden pinnalla, männyneulaset, mustikat, kesäisen järven tuoksu, sudenkorennot, tylliverhot, piiput, sisäelimet, yhteiskunnaliset rakenteet, ounastelu, heijastumat ja erilaiset kerrostumat, valon variaatiot.

Niissä on kansainvälisen Suomen historia ja minättömyys, jonka sisällä on vahva sydän, ja hauras oleminen yhdessä tässä maailmankaikkeudessa, vedenomainen, lävistävä luonnon vuorovaikutus, yhteys, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Ja niissä on täysin ajankohtainen ja terävä viesti siitä, missä ollaan juuri nyt.

Hannu Väisänen: Kristallen den fina (2020).
Vahingossa syntynyt teos, missä kristalli oli sattumalta paperipainona printatun, alkuperäisestä mansikkatytöstä otetun valokuvan päällä, ja valo synnytti siinä tuollaisen prisman, mistä idea sai alkunsa.
On uuden muotokuvan, uuden minuuden, moninaisuuden, vapauden olla ja uuden harmonian aika; menneen, nykyisen, korkean ja matalan uusi dialogi, uusi, puhdas sivu.

Hannu Väisänen (s. 1951) on kolmen viimeisen vuoden ajan tehnyt teossarjaa, jonka lähtökohtana on Nils Schillmarkin (1745-1804) teokset. Hannu Väisänen on taiteen ja ajattelun l’uomo universale, joka työskentelee kuvataiteilijana, kirjailijana, lavastajana, puvustajana, ohjaajana ja kuvittajana. Kuvataideakatemiasta valmistuneen Väisäsen teoksia löytyy useista suomalaisista julkisista kokoelmista ja hän on tehnyt taideteoksia muun muassa Suomen Kansallisoopperaan, Kontulan kirkkoon ja Oulun tuomiokirkkoon. Hän on voittanut taiteen valtionpalkinnon ja Finlandia -palkinnon vuonna 2007, sekä kirjallisuuden Valtionpalkinnon vuonna 2015. Lue lisää Ateneumin näyttelystä tästä.

Julkaisua tukee Taiteen edistämiskeskus

Taidejulkaisu Totuus. Suomen paras kulttuuritaidejulkaisu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s