Tunteikas Jyväskylän Kesä ja Puistojuhlat 2021 – hämmentävä sydänkesän juhla elämälle

Aa tosiaan… miten tämä menikään?

Niille, jotka ovat tyystin unohtaneet, palautetaan mieliin. Tapahtuma, tai elävän musiikin konsertti on ennalta sovittu hetki, jolloin useat henkilöt saapuvat samaan paikkaan ja asettuvat seisomaan tai istumaan kasvot samaan suuntaan. Koska kaikki katsovat samaan suuntaan, ja ihmiset yleensä ovat eri pituisia, on suunnassa koroke, nk. esiintymislava, jolle yksi joku toinen muu henkilö tai ryhmä henkilöitä tulee ja esittää musiikkikappaleita, laulaen, räpäten tai/ja soittaen, äänentoistolaitteiden vahvistaessa ääntä voimakkaasti silloin kun ne toimivat (Jyväskylä, ei vaan aina toimi). Naamat lavalle päin olevat seisoskelevat, ehkä heiluttelevat itseään hillitysti mukana, nyökkyttelevät, heiluttelevat käsiään, huutavat tai laulavat mukana, menevät lavan eteen tanssimaan ja sekoilemaan, kaatuilevat ja ennen kaikkea puhuvat keskenään artistin päälle, erittäin kovaäänisesti koska lavalla olijan äänenvoimakkuus on voimakas.

Puistojuhlat 2021 , jotka järjestivät monitaidefestivaali Jyväskylän Kesä olivat menestys – huolimatta (kukaan ei muista miten monta vuotta se oli) vuosien rajoituksista ja live -musiikkitapahtumien katoamisesta pitkäksi aikaa olemassaolevien asioiden joukkiosta. Ihmiset muistivat mitenkä piti olla eivätkä esim. yrittäneet katsoa keikkoja livestriiminä puhelimistaan. Oli kaikki niin kuin ennenkin

…vai oliko kuitenkaan? Maskeja ei enää käytetty, ihanaa mutta onkohan se nyt ihan turvallista? Menneitä kauhuja ei enää muisteltu, mutta miksi Sofan artistit itkivät lavalla? Lounaispuiston valoketjut ja nauhakoristeet kimmelsivät kauniisti, mutta tukahduttava kuumuus, ehkä huoletti? Ensimmäinen sydänkesän festivaali karanteeniajan jälkeen keskellä pakahduttavaa dystooppista helleaaltoa on tunteellinen, hämmentävä kokemus. Täynnä onnea, iloa, vapautuneisuutta, lämpöä, värejä, ihmisiä, rakkautta, toivoa …mutta mikä oli tuo puristava tunne sydämessä ja pala kurkussa?

”En tiiä miten laittaa tätä sanoiksi. Tää on niin hullua. Ihan kun joku halvaantunut osa mua ois herännyt”, kirjoitti Ruusut -yhtyeen Alpo Nummelin Puistojuhlien jälkeen.
Kuva: @ alponummelin / instagram
Hullua. SOFA.

Sanattomuutta, jännittämistä, hullua tunnetta, liikutuksen kyyneleitä ja emotionaalisia räjähdyksiä, menettämisen pelkoa, ikään kuin ei olisi uskaltanut täysillä vielä antautua onneen, koska se voidaan ihan kohta viedä. Kuumia, armottoman nopeasti eteenpäin valuvia kesäyön minuutteja, etukäteen irti päästämisen tunnetta, pelkoa liian ison mahdollisen menetyksen edessä. Ja ennen kaikkea ällistyneisyyttä, koska tämä nyt tässä vaan tapahtui oikeasti.

Hermostuneisuus purkautui monella tavalla. Henkilökunnan taukotilassa jääkaapista katkesi tämän tästä sähköt. Järjestysmiehen jalkoja särki. Lusikat olivat hukassa. Oma laturin piuha hajosi autossa, käsilaukusta katkesi hihna, ja tulikuuma auto kuljetti sokkona ilman puhelinta oikealle alueelle täysin ajoissa, ainakin 7 minuuttia ennen kulttuuritalo Villa Ranan toimiston sulkeutumista. Oli hikistä. Silti sitä vaan seistiin siinä keskellä festareita ja valoketjut alkoivat loistaa yössä, ihmiset olivat pukeutuneet todella kauniisti, vanha yliopiston kampus ja puistossa jo 1880 -luvulta lähtien vietetyt juhlat huokuivat arvokkaasti ja kaikessa oli aivan jumalaton elossa olemisen ja jatkuvuuden, sitkeyden ja elämän tunne.

Menneiden sukupolvien arvot ja sivistys suojelmoivat tunnelmallista Jyväskylän kesän Puistojuhlaa Minna Canthin kadulla valoketjun tavoin.
Hienostuneen, taideruokaa tarjoilevalla vip -alueella varustetun puiston katsomo on porrastettu alaspäin, lavaa kohti viettävästi antiikin puoliympyrän muotoisen kreikkalaisen teatterin tavoin. Kreikkalaiset teatterit kehittyivät Dionysos -jumalan kunniaksi esitettyjen näytäntöjen esityspaikoiksi. Näytännöt koostuivat aluksi kuorotansseista, jotka tanssittiin pyöreällä kuoron (khoros) tanssipaikalla, orkhestralla. Näytteleminen, kuoro ja yleisö olivat alunperin jumalallisessa mielessä yhtä, ja porrastuneisuuden täyttämä katu festivaalialueen vieressä korosti tapahtuman ja alueen kerroksellisuutta monin tavoin, tunnetila oli kuorotanssin tyyppisesti ylös ja alas suuntautuva ja kollektiivinen.
Yhteisötaideteos festivaalialueen ikärajattomalla alueella, joka perjantaina muuntautui kulttuuriyhdistys TUFF!:n Hip Hop Loungeksi. Siellä sai kokeilla ohjattua graffitien sketsailua ja katutanssia, DJ-musiikista vastasivat R2ISDJ2, Soul Valpio, Slyrre Äs, Kermareisi ja I-Spin.
Lauri Haav julkaisi vuosi sitten upean, monisyisen ja kerroksellisen suomirapin uusia standardeja luoneen ja suuntaviivoja paaluttaneen Silmät kii -albumin, ja pääsi nyt esittämään sen kappaleita elävälle yleisölle. Puistojuhlan perjantaina lavalla nähtiin kypsä, karismaattinen, varma ja vahvoja tekstejä upeasti tulkitseva artisti, jonka biisien sanat osattiin ulkoa. Tekniikan pettäessä kuoro korvasi sanasta sanaan oikein pitkät, pitkät pätkät Silmät kii -sanoituksia korvaten Haavin mikin hetkellisen äänenvaimeuden. Raastavista teksteistä ja tuotannoista huolimatta tai ehkä niiden voiman takia keikasta jäi todella onnellinen olo – ilo toisen puolesta (kuten täällä jokaisen esiintyjän kohdalla) tuntui erityisen vahvalta.
Jyväskylän Kesän Puistojuhlan visuaalinen ilme hehkui ihanissa väreissä, line up oli hienosti laadittu, ja koko Jyväskylän Kesän upea, hengästyttävän monipuolinen ohjelma muotoiltu kävelykadun ja sitä ympäröivien kaupungin osasten tavoin aikajanaa ympäröiviksi runsaiksi sykeröiksi ja rihmastoiksi. Teatteria, oopperaa, performanssia, elokuvaa, BIOS-tutkimusyksikön julkaisuun Ekologinen jälleenrakennus pohjautuva monitaiteinen avajaiskonsertti, luento muotoilun vastuullisista ulottuvuuksista, neulefestivaalit ja Heavy Metal Knitting -kilpailut heavymusiikin tahtiin Toivolan vanhassa pihassa, laatua, tasoa, kauneutta, osallisuutta, ratkaisuja, kokonaisuuden tajua. Eksyttävää, runsasta ja täynnä lämpöä ja varmuutta valosta tulevaisuudessa.

Puistojuhla päättyi Jyväskylän tämän hetken suurimman tähden, Gettomasan itseoikeutettuun kaupunginosa -meininkiin (jota ulkopaikkakuntalainen voi vain ihailla kaukaa ymmärtämättä ehkä ihan kaikkea) khoruksen (kuoro) paisuessa mittakaavoihin, jossa taidejournalistimme valtaa huoli aluetta kadusta erottavan raja-aidan kaatumisen puolesta. Tai tavallaan ei. Jossain yläkerran parvekkeella toistuu sama hehkulamppujen valoketju, taivas on tummunut ja nousee yllämme jonnekin korkeuksiin, ja allamme ihan kaikki talot, nämä ihmiset, vuosisadat, valot, tulevat ja menneet valuvat kohti monttua, jonka lipan alla yksi Suomen kovimmista jätkistä laulaa juuri nyt: ”seilaan mun laival ja leijailen taivaal / kun me ajetaan / kun me ajetaan”.

Me ollaan elossa kaikki vielä. Mitä kaikkea vielä voidaankaan muotoilla. Paremmin. Eiks niin.

Julkaisua on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Totuus. Suomen virallinen kulttuuritaidejulkaisu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s