Elämä lävistää kaiken kuin musiikki – tiloissa, ajassa ja tuolla puolen Amos Rexin Between us ja Blick -näyttelyissä

”Vain elämä on taiteessa kuolematonta. Taide on elämää.” -Johannes Linnankoski

Raija Malka & Kaija Saariaho: Blick 12.5.-22.8.2021. Amos Rex. Näyttely on osa Helsingin Juhlaviikkojen toimintaa.

Karoliina Hellberg, Tero Kuitunen, Raimo Saarinen: Between us 12.5.-5.9.2021. Amos Rex.

’Meidän kesken’ ja ’Katse’ näyttelyiden niminä viittaavat vahvasti inhimilliseen toimintaan ja ihmiseen. Jonkinlaista kohtaamista on varmanakin odotettavissa Amos Rexin saleissa, voisi niistä päätellä. Säveltäjä Kaija Saariahon ja kuvataiteilija Raija Malkan Blick, ääni- ja tilateos, Stilleben vuodelta 1988, valo ja väri elementtinä, Karoliina Hellbergin, Tero Kuitusen ja Raimo Saarisen ”paikkasidonnaiset” teokset.

Kaikkia näyttelyitä kuitenkin yhdistää se, ettei niissä ole ketään – yhtään muotokuvaa tai ihmisen hahmoa ei Amos Rexistä löydy ja kohtaaminen lopulta – se syvin – on oman itsen ja koko muun olemassaolevan kanssa. Sen sijaan tila on täynnä elämää – kukoistusta, laavaa, kiven olomuotoja, ihmisiä, heidän kosketustaan, ajatuksiaan, menneitä tekojaan, kohtaloitaan – joko ajatuksissa, tuolla puolen tai päätellen jäljistä, joita tiloihin on jäänyt. Joku on täällä ollut, ja on, ja sinä luot mielessäsi loput.

Näyttelyt ulottuvat maan viileistä uumenista, metron syvyydestä, aseman tunnelista tai keskieurooppalaiselta juna-asemalta aina omaa historiaansa henkivän Lasipalatsin terassille asti, minne luotu ihmisenjälkeinen paratiisi sekoittuu ulkomaailmaan – nykytaiteen museon remontin rakennustelineeseen, pressuihin, entisen postin päärakennuksen ja vanhan, ennen niin keskeisen rautatieaseman muutoksia ja ajankulua huokuvaan kaupunkiarkkitehtuuriin.

Historialliset kerrostumat alkavat maailman alusta vai lopusta kun katon punaisen tiililaava on purkautunut näyttelytilan puolelle Tero Kuitusen teoksessa Välitila. Seinistä tönköttää vanhoja lasipalatsin fontilla kirjoiteltuja kirjaimia, varmaankin jotkut sanat ja historia tunkeutuvat ulos sieltä. Outo verhojen, harkkojen muodostaman ruutukuvion, mustan ja punaisen sommitelma tuo tilaan Twin Peaksista tuttua toisen ulottuvuuden tai todellisuuden tuntua. Ei mikään shakkipeli, onpahan vaan erikoinen tulikirjainmeri.
Taivaallista tähtikuviota muistuttava himmeli kuvastaa kiviainesta, joka on louhittu pois tilaa rakennettaessa, mutta myös pienuuttamme ja voimasuhteita universumin mittakaavassa. Kiskonkappalaiden näköisistä metallipätkistä ketjuun korkealla roikkumaan asetetut kookkaat kivenlohkareet punertavat, ehkä ruosteesta eikä vapaudenkaihon ja koko hökötyksen vaarallisuuden tunnetta vähennä observatoriomaisesta ikkunasta loistava taivaallisen arkinen päivänvalo ja maantasa. MoMAssa on parhaillaan esillä Alexander Calderin mobileveistoksia.
Raimo Saarinen: Ensin se oli sulaa massaa…
Myös Karoliina Hellberg kuljettaa repeämiä ajassa ja todellisuudessa, punaista väriä ja kiviainesta töissään maan uumenista Lasipalatsin yläkerroksiin asti. Työt tulevat ulos seinistä ja teoksesta ja sen sisään monin tavoin, tapetin, pienten esineiden, puutarhan ja paratiisin, syvän kauneuden muodossa. Karoliina Hellberg: Offerings (yksityiskohta).
Viesti, ”kiveen hakattu” on tullut ulos teoksesta ja ilman tulipunaista kukkaa olisi tyhjä. Johannes Linnankosken klassikkoteos Laulu tulipunaisesta kukasta on kertomus naisia hurmaavasta tukkijätkästä Olavista 1800 -luvun alussa, suomalainen Don Juan -tarina. Kylmästi ja julmasti aina hurmaamansa ja saamansa naisen hylkäävä Olavi kuitenkin lopulta rakastuu kirjassa, tulisesti ja sekopäisesti, mutta rakkauden kohde, ainoana niistä lukemattomista kaikista, torjuukin aluksi hänet.
Karoliina Hellberg: Offerings (yksityiskohta)
Kivettyneisyyttä kuvastavat myös simpukat, osterin kuoret, lasit ja lasipallot, käsin maalattu 1800 -lukua henkivä tapetti kuvioineen. Joku on täällä ollut kun ateriasta on jäljellä vain kuoret ja tyhjä lasi.
Karoliina Hellberg: Offerings (yksityiskohta)
Yläkerrassa (päivänvalossa) violetti on muuttunut hortensioiksi ja teoksia onkin kaksi – pinnan ikkunalasi heijastaa tilaa ja valoa uudesta kulmasta peilin tavoin ja lasipalatsi kelloineen ja kattokruunuineen on ikäänkuin myös teoksen sisällä. Ja sinä itse. Viestiinkin on ilmestynyt kirjoitusta.
Karoliina Hellberg: Low-Pressure (yksityiskohta)
Punainen ja kukoistava jatkuu terassille, missä roskalavaan on rehahtanut täysi paratiisi valloilleen. Linnut, perhoset, etanat, soliseva vesi, pihka, orvokit, ruusut ja sammal tuoksuvat, näyttävät ja kuulostavat freesialta ja metsältä, ja mieleen herää kysymys miksi ylipäänsä on rakennettu mitään, kun sitten keinotekoisesti pitää elvyttää ja tuoda istutus(jätelavoja)laatikoita kaupunkiin. Edistys – Helsingin entinen kaikkein sykkivin ja historiallinen keskusta humistelee ympärillä paahtavan helteen ja koronan tyhjentämän kadun muodossa, vuodet ja sadat ovat siinä, historia, nykyisyys ja tuleva on läsnä yhtäaikaa, paratiisi hehkuu ja rönsyää yli reunojensa ja mukana ollut lapsi huomaa, että sinne on muuten tippunut joltain näyttelyä katsomaan tulleelta myös pala mustikkapiirakkaa.
Raimo Saarinen: Maailmanlopun puutarha
Kukat hehkuvat samoin kuin alakerran tiililaava roskalavalla. Saarisen teoksen tekstissä kerrotaan, että lähtökohtana on ollut se, kuinka luonto ottaisi haltuun rakennustyömaat, jos ihmisen kontrolli ja läsnäolo häviäisi.
Raimo Saarinen: Maailmanlopun puutarha
Lapsi (8) kysyi myös tänään autolla ajaessa, että miksei tiellä kasva kukkia. Vastasin, että tiellä kyllä kasvaisi kukkia ja kaikkialla, mutta ihminen on keksinyt asfaltin nimenomaan estääkseen kasvit ja kukkaset, että pääsisi ajamaan siinä kohti autolla. Ajatukset jatkui öljyyn ja polttoaineen, koneiden ja muovin keksimiseen, valtamerten muovijätepyörteisiin ja siihen, mihin öljykin oikeasti kuuluisi ja mitä se on. Lopuksi loin kuitenkin toivoa luovan näkymän ja ajatuksen, että ihmiset on tulossa järkiinsä.
Onhan?
Raimo Saarinen: Maailmanlopun puutarha

Koko Amos Rexin ja tuonpuoleiseen ja aikojen yhtäaikaa olemiseen siirtymisen sydän on mykistävä Saariahon ja Malkan Blick. Näyttelyn nimi (katse) viittaa kuvataiteilija Wassily Kandinskyn 1912 julkaistuun runoon, joka sisältyy Kaija Saariahon näyttelyssä kuultavaan musiikkiin. Kandinsky on venäläinen, vuonna 1944 kuollut ekspressionisti ja taideteoreetikko, jonka ajatellaan maalanneen modernin taiteen ensimmäiset abstraktit työt. Hän joutui erimielisyyksiin ”mystiikan” takia konstruktivistien kanssa, emigroitui Saksaan opettamaan Bauhausiin ja pakeni lopuksi vielä Ranskaan natsien julistettua hänen taiteensa ”rappiotaiteeksi”. Kandisky oli äärettömän herkkä väreille ja synesteetikko, joka saattoi kokea värejä myös kuuloaistimuksina. Hän ajatteli, että esteettisen kokemuksen merkitys ei muodostu hetkellisten fysiologisten reaktioiden ketjusta, vaan koko mielenmaailmaa läpäisevästä mullistuksesta. Totuusarvo on verhotumman ja syvällisemmän ymmärryksen parissa. ”Kun uskonto, tiede ja moraali järkkyvät (viimeksi Nietzschen mahtavan käden voimasta)”, kirjoitti Kandinsky, ”kun ulkoiset tuet uhkaavat romahtaa, kääntyy ihmisen katse pois ulkoisesta kohti häntä itseään. Kirjallisuus, musiikki ja kuvataide ovat ensimmäisiä ja kaikkein herkimpiä alueita, joissa tämä muutos tulee havaittavaksi todellisessa muodossa. Nämä sfäärit heijastavat välittömästi synkkää nykypäivää, ne tarjoavat vihjeen siitä suuruudesta, joka ensin on vain muutamien havaittavissa vain pienenä pisteenä, ja joka ei massoille ole lainkaan olemassa.”

Millainen suuruus mahtaa olla kyseessä?

Keltainen. Valtava keltainen televisioruutu tai näyteikkuna, näyttö – kuin kirkas maitolasi, jota tuijottamalla siirrytään toiseen sfääriin, mielen sisäiseen tilaan. Siellä kaikki luetut kirjat, ihmiset jotka olivat täällä elokuvat, ulkomailla olo, vieras tila, himmeät oopperasoundit yhdistyvät kokemukseksi, jossa on yhtä aikaa taidenäyttelyssä ja kaikkien noiden tarinoiden, taidekokemusten ja oikeiden matkailukokemusten äärellä, myös itse monen ikäisenä yhtäaikaa, jossain mystisellä ja kuvitteellisella ei-olemisen asemalla, matkalaukku kädessä ja täysin hämmentyneenä siitä, että mihin piti mennä ja miten täällä toimitaan. Tiedättehän, kun vieraan maan juna-asemalla kaiken havainnointi vie huomiota siinä määrin, että on myöhästyä junasta.

Ollaan näyttelyhallin laajimassa kohdassa, näyttelyn nimeä kantavan teoksen, Blickin äärellä. Sen keskeinen rakennus on jonkinlainen paviljonki, jolla ei ole mitään virkaa. Pylväässä lukee jotain kielellä mitä en ymmärrä, ja vastapäinen seinä näyttää vessan kaakeleilta. Naisääni kirkuu oopperaäänellä abstraktisti. Junan suhina ja kiskojen kolina teoksen aloittaneesta Utopiesta, eteinen teokseen, metronoranssi, kaikuu vielä korvissa. Olen sellaisessa symbolismin ja dekadenssin ajan romaanissa, missä kaupungeissa paloi vielä kaasulamput, junassa onkin höyryveturi ja jollain naisella sydänsuruja, joku ei tulekaan, pitää lähteä iäksi, hansikkaat, tweed-asuja, nahkaiset matkalaukut, harso kasvoilla ja sen sellaista. Tavallaan kuitenkin tässä on Berliinin Zoo -asema vuonna 1999, taivasta vasten piirtyvä rajusti rikkinäinen torni, myöhässä oleva juna, taiteilija, josta pitää erota ja rinkan päällä istumista, purukumit liiskaantuneena asfalttiin, huolen ja surun kirkas sumu. Kuitenkin jotkut teosta katsomaan tulleet juttelevat keskenään ja nauravat tuossa niin kovaan ääneen, että ääniteoksen lumous hetkeksi rikkoutuu ja tässä ollaan

”…asematunnelin ovenpieli, houkutti häntä ja kiihdytti kaipuun kuolemaa. Asiaton oleskelu asemilla, heikkojen on siinä hyvä olla, lähdön läheisyydestä he turvaa saa” Tuula Amberla, Lulu.

”Saariahon Blick sound environmentissa kuuluu soittimien ja laulun lisäksi erikielisiä tekstejä ja ihmisten väliseen kommunikointiin ja matkantekoon liittyviä kulkuvälineiden, asemien ja puhelinvastaajien ääniä”, Blickin näyttelyteksti.

”Sanat ovat sisäisiä ääniä. Tämä sisäinen ääni syntyy osin – ehkä pääosin objektista, jota sana palvelee nimenä. Mutta kun objektia itsessään ei kuulla, vaan vain se nimi kuullaan, kuulijan mielessä syntyy abstrakti mielikuva, dematerialisoitu objekti, joka heti saa aikaan värinää ”sydämessä”. Wassily Kandinsky, Taiteen henkisyydestä.

Pakenen vessalta vaikuttavaan kaakelikäytävään. Mutta se ei ole vessa, vaan sen takaa ilmestyy Menschen, maagista valoa hohtava beige, jättimäinen pallo, joka on kuin tieteiselokuvan toinen älykkyyden ja elämän muoto ja aluksen tuntematon ”aivo”, mysteerin sisin olemus, tiivistynyt minuus tai oleminen, ”kaikki vastaukset”. Se tulee kuin huomaamatta kierrettyä ympäri, kuten kuutio, jota pyhiinvaeltajat kiertävät Mekassa. Musiikissa hauras ihmisääni tulee lähelle, melkein kuin iholle. Ja totta, tuo puuterinvärinen pallo on myös ihon värinen.

Abstrakti taideteos kolmiulotteisena, ääniteokseen yhdistettynä ja sellaisena, että siihen voi astua sisään on kunnioitusta herättävä kokemus. Osion visuaalisena lähtökohtana on ollut Malkan maalaus Le Corbusierin anatomia. Työ on saanut innoituksensa Le Corbusier -nimisen sveitsiläis-ranskalaisen arkkitehdin piirtämän talon Maison La Rochen vaaleanpunaisen ruokailuhuoneen nurkasta. Menschen on saksaa ja tarkoittaa ihmisiä.
Katsominen ja näkeminen ovat aktiivisia toimintoja. Katse puolestaan on passiivisempi
olotila tai asenne, ja sen voi tulkita eri tavoin.
Kiosk on näyttelyn osa, jossa jokainen voi lopulta itse luoda värillisiin, kooltaan vaihteleviin laatikoihin oman sommitelmansa. Teoksen äänimaailma on veden ääniä, kuiskauksia ja tuulta.

Miksi meillä ihmisillä on aivot, tietoisuus ja sielu? Entä jos kaikki todella onkin vain musiikkia, joka saadessaan vapaasti kuulua ja kuultuna lävistää koko avaruuden ja luomakunnan, haluaa kukoistusta ja hyvää, ja ”la vie é un profume d’emotions”, se on ihmisen osa.

Ja ennen kaikkea: olemmeko sellaisen suuren muutoksen äärellä jälleen, kuten Kandinskyn aikalaiset, ja herkistymässä tuolle äänelle?

Ison pääsalin ja näyttelyn viimeisen tilan väliin jää Warten, eli odotus. Se on kuin rautatieaseman odotushalli, jossa istutaan kiireettömästi portailla, vain odottamassa, kun kaikki on jo selvää ja valmista. ”Raija Malka on aiemminkin käsitellyt töissään Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmää. Malka kokee, että elämä on jatkuvaa odottamista – odotus on eräänlainen perustila”, näyttelytekstissä lukee.

Huomista odotellessa.

Julkaisua on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

Totuus. Suomen virallinen kulttuuritaidejulkaisu.

1 Comment

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s